Toipumistarina jalkakivusta kuntoutukseen

Kuva: Jean-Paul Chassenet / 123rf.com

Elämä hymyilee, lähden juuri tapaamaan ystäviä. Otan yhden kepin vielä varmuuden vuoksi mukaan, mutta menen kävellen. Vielä keväällä menin kepin kanssa kahdella ratikalla samaan paikkaan! Tosi upeaa! Nyt voi jo hyvillä mielin muistella mennyttä vuotta. Etenen muistelussani aikajärjestyksessä, mutta laitan mukaan kokemuksen tuomaa ymmärrystä tapahtumista. Loppuun kerään vielä havaintoja ja hämmästelyä…

 

Syyskuussa 2016 valitin ensi kertaa tosissani jalkakipua yksityiselle lääkärille. Hän katseli, että vasemman jalan reidessä lihakset olivat heikompia ja kehotti hankkimaan kuntopyörän. Hän oli myös tyytyväinen fustrasta, missä olin käynyt parin vuoden ajan viikoittain. Jo saman päivänä minulla oli kuntopyörä Kallio kierrättää fb:n ryhmän ansiosta.

 

Pyöräilin, kävelin ja kävin fustrassa. Jalka kipeytyi edelleen pahemmin. Ystäväni epäilivät monia eri tauteja (syöpää, lyhyttä jalkaa, selkävaivoja, keuhkoveritulppaa jne) ja sanoivat, että mene uudelleen lääkäriin. Kävin ensin hivenaineisiin erikoistuneella tohtorilla, joka epäili heikkoa verenkiertoa jalassa ja määräsi luontaislääkkeitä. Hän sanoi, että voivat aiheuttaa herpeksen huuleen. No muutaman viikon päästä totesin, että minulla on alkava vyöruusu. Tunnistin sen itse, sillä se on ollut aiemmin ja aika vaikea erehtyä. Laitoin monta kertaa päivässä Zoviraxia ja yöksi kalvon alle kerroksen. Muutaman päivän päästä hellitti. Lopetin näiden luontaislääkkeiden syönnin.

 

Jalka kipeytyi. Söin apteekista ostamaan Buranaa (400 mg) kolmisen tablettia päivässä ja linkutin eteenpäin. Googlasin, löysin kivunhallintaan  tigerpisteistä tietoa, tilasin julkaisun, yritin painella pisteitä. No ei apua, palautin julkaisun. Luin gelatiininvaikutuksesta nivelrikkoon, ostin liivatejauhoa ja tein marjakiisseliä jokapäiväiseksi jälkiruuaksi (helppo resepti: kiehautin mehua ja vettä, lisäsin liivatejauhoja, kaadoin kulhoon ja lisäsin pakastemustikoita, jäähtymään ja kiisseli oli seuraavan päivänä valmista).

 

Joulukuussa menin taas yksityiselle lääkärille, nyt ortopedille. Hän otatti röntgenin, totesi, että luokan 2 nivelrikko ja määräsi Burana 600 mg kolme kertaa päivässä ja  kons. hoidon.  Menin kotiin ja googlasin, mitä kons. hoito tarkoittaa….. Hän vihjaisi myös kepin käytöstä. Joulukuu oli hankala, tuolista nouseminen sattui hirveästi, seisoin mieluummin. Kävely oli liki mahdotonta. Kauppaan pyysin mukaan jonkun kantamaan ja menin pienenkin matkan ratikalla. Burana auttoi jonkin verran, mutta aiheutti huonon olon. Ystävä ehdotti matkustamista Espanjaan, kun siellä magneettikuvataan potilas heti…

 

Tammikuun alussa – ystävien painostamana – menin terveyskeskuslääkärille. Hän taivutteli jalkojani ja totesi kyseessä olevan sekä nivelrikon että mahdollisesti selkärangassa vikaa. Sain lääkkeeksi Arcoxia-lääkettä kolmen viikon kuurin ja lähetteen fysioterapeutille.  Ystävän kehotuksesta menin myös osteopaattihierojalle.  Otin kymmenen kerran hierontajakson. Kuukauden päästä sain ajan fysioterapeutille, hän antoi voimisteluohjeita ja totesi jalkani turvonneen, joten kehotti menemään uudelleen terveyskeskuslääkärille.  Otin kepin käyttöön, kun en muuten pystynyt enää liikkumaan. Sain ajan helmikuun  loppuun. Lääkäri totesi heti, että kyseessä on bursiitti ja antoi kolesterolipiikin. Ehkä se vähän helpotti, en osaa sanoa. No kahden viikon päästä uusi piikki samalta lääkäriltä ja kun kävely oli edelleen tosi vaikeaa, kysyin, että mitä nyt, jos tämä ei auta. Hän totesi, että ei mitään, kävelet vaan! Kyyneleet rupesivat valumaan silmistäni, pyysin kipulääkkeitä ja lähdin linkkaamaan kotiin.


Maalasin taulun kivusta illalla.


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 





Tilanne oli nyt niin paha, että sisareni totesi, että nyt mennään yhdessä lääkäriin ja vaaditaan magneettikuvausta.  Menimmekin kolmen päivän päästä tästä kolesterolipiikistä yksityislääkärille. Hän oli ystävällinen, kuunteli ja laittoi lähetteen yksityiseen magneettikuvaukseen ja laboratorioon. Seuraavana päivänä, lauantaina, meninkin magneettikuvaukseen ja sain vastaukset maanantai-aamuna. Radiologi totesi selvän nivelrikon kystoineen, ei bursiittia.

 

Menin maanantaina taas yksityiselle ortopedille ja hän kirjoitti lähetteen heti leikkaukseen Peijakseen!  Olo helpotti heti, kun tiesin olevani edes joskus, ehkä puolen vuoden kuluttua, leikkauksessa ja sen jälkeen kivuttoman kävelemässä!! 

 

Maalasin nyt kuvan helpottuneesta olosta, valoa näkyy…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Menin heti hammaslääkäriin, otatin röntgenin hampaista ja sain todistuksen hampaiden kunnosta. Ajattelin, ettei ainakaan minun toimista johdu se, että en voi mennä vaikkapa peruutuspaikalle. Kävin hierojalla lähinnä olkapäiden vuoksi, sillä kepin avulla kävely rasitti tosi paljon olkapäitäni.

 

Odottelin tietoa leikkausajasta. Soittelin toukokuussa Peijakseen ja kuulin, että minulla olisi aika Porvoossa ortopedille. Keskustelin jonohoitajan kanssa ja hän sanoi, että ei heillä Peijaksessakaan ole juuri nyt ruuhkaa ja voisin soittaa Porvooseen ja pyytää siirtoa Peijakseen. Juttelin perheen kanssa ja päätin soittaa Porvooseen. Porvoon jonohoitaja pelotteli, että voin joutua odottamaan toiset puoli vuotta tai jopa, että putoaisin kokonaan jonosta! No siinä puhelimessa aika nopeaan päätin kuitenkin ottaa riskin (niin moni ystäväasiantuntija oli ollut tätä mieltä)  ja pyysin siirtämään minut Peijaksen jonoon.

 

Taas odottelua. Osallistuin kuitenkin Viestintäkasvatuksen seuran ry viestintäleirille ja nukuin teltassa viikon kesäkuun alussa. Selvisin leiristä hyvin, koska vierin telttasängystä polville ja kiskoin itseni ylös. Oloani suuresti helpotti myös leirin henkeen sopivien Sote-pisteiden käyttöönotto. Nuoret saivat pisteitä, kun auttoivat minua  - ja muita avun tarvitsijoita.  Muuten pisteitä sai leirin yleisistä töistä, siivoamisesta, keskusteluista jne.

 

Sain kutsun Peijakseen heinäkuun alkupäivinä. Sisareni tuli mukaan. Peijaksen ylilääkäri, ortopedi Jarkko Leskinen tutki ja totesi leikkauksen olevan tarpeen, mutta varmuuden vuoksi lähetti minut vielä röntgeniin, labraan jne. Oli maanantai. Keskiviikkona hän soitti, että leikkaus on todella tarpeen, nivelrikko oli paljon pahempi kuin mitä joulukuun röntgen tai huhtikuun magneettikuvaus osoittivat. Sain leikkausajan 2.8. Heinäkuun olin mökillä ja linkuttelin kepin kanssa. Hain aamulehden noin 300 metrin päässä olevasta laatikosta, aikaa meni 40 minuuttia, mutta hain kuitenkin. Keräsin jopa muutaman litran mustikoita, aina 2 desiä kerrallaan, enempää ei selkä kestänyt.

 

Ja niin siirryin kaupunkiin, kävin taas laboratoriossa, Peijaksessa sairaanhoitajan ja fysioterapeutin haastattelussa ja kahden päivän päästä menin leikkaukseen! Hiukan jännitti, mutta kaikki meni hyvin.

 

Heti ensimmäisenä päivänä leikkauksen jälkeen nousin kävelemään noin 3 metriä telineen avulla. Valahdin kalpeaksi ja sain jopa oksennuspussin. En oksentanut. Illalla vielä uudelleen ylös, nyt hiukan paremmin. Ensin ei tuntunut kipeältä lainkaan, mutta sitten pillereiden vaikutus lakkasi tai lieveni ja kipu oli hetken aika paha. Puoli tuntia ehkä.

 

Nukuin ensimmäisen yön hyvin ja seuraavan päivänä jatkoin kävelyharjoituksia. Minulla oli iso onni saada huonetoveriksi minua parikymmentä vuotta nuorempi nainen, joka lähti heti kävelemään. No en tahtonut olla häntä huonompi ja niin minäkin. Peräkanaa kävelimme sairaalan käytävillä – ainoina kävelijöinä. Seuraavana yönä heräsin jo neljältä ja en saanut enää unta, katselin puhelimella jotain leffaa, en muista yhtään mitä.

 

Kotiin pääsinkin jo perjantaina – leikkaus oli ollut keskiviikkona. Sain perheeltä apua kotiin, mm kuukauden ajan piti pistää verenohennuslääkettä ja aina tuli joku pistämään – kiitos. Samoin sain apua kaupassa käynnissä. Öisin kun heräsin, kävelin aina ikkunasta ikkunaan ja nousin varpaille ja tein muita suositeltuja liikkeitä. Ensimmäisen kerran menin ulos, kun leikkauksesta oli kulunut 2 viikkoa ja tikit otettiin pois.

 

Valitin tai kerroin sairaanhoitajalle, joka otti tikit pois, oikean jalan, eli terveen jalan kivusta. Olin siitä soittanut myös Peijaksen sairaalan osaston neuvovaan puhelimeen. Ensimmäisen viikon aikana nimittäin heräsin yöllä monta kertaa siihen, että oikeaan, terveeseen jalkaan sattui omituisesti. Kipu oli pintakipua ja tuntui vyötäröltä polveen, erityisesti reidessä. Reisi oli kosketusherkkä ja tunne ehkä kuin olisi hurjasti vetänyt pintasuonta. Kipu oli niin kova, että lähes huusin yöllä. Pikkuhiljaa, noin 15 minuutissa, sain sen loppumaan liikuttamalla hiukan jalkaa.

 

Eka kerralla otin särkylääkettä, se ei auttanut ja lopuksi jopa päättelin, että Panacod aiheutti kivun. Kaikkea sitä kuvittelee… Kipu kesti noin kolmen viikon ajan, hellittäen aina hiukan. Nyt lähes kuuden viikon jälkeen tuntuu enää reiden pinta aralta, jopa niin, etten voi pitää nenäliinan sen puolen taskussa…Jos tietäsi, mistä tämä johtuu, niin olisi helpompi kestää. Tuli jopa mieleen, että jalkojen hermot ovat jotenkin sekaisin… Kaiken kaikkiaan tämä terveen jalan kipu on ollut ainoa isompi ongelma toipumisessa.

 

Nyt (28.9.2017), kuuden ja puolen viikon jälkeen leikkauksesta, en käytä enää keppejä ja saan sukatkin jotenkin jalkaan. Paras huomio liikkumiseni muutoksesta sain lapsenlapseltani, kun hain häntä iltapäiväkerhosta ja hän tuli portille vastaan ja totesi: "Näin sinut jo kaukaa, mutta mietin, voitko se olla sinä, kun kävelet niin lujaa!”  Ihanaa on myös käydä omin avuin kaupassa ostoskärryn avulla. Nyt haaveilen sienimetsästä, mutta en uskalla mennä sinne ennen lopputarkastusta ja lupaa! Ennen leikkausta minulle luvattiin suppismetsää! Samoin haaveilen maalausmatkasta Ranskaan ystävien kanssa.  Teemme sen ehkä Viroon…

 

 

Havaintoja ja hämmästelyä

 

  • Kotihuolto ja –hoiva

 

Koska leikkaus sattui elokuun alkuun olivat useimmat perheenjäsenistä lomilla, kuka Albaniassa, kun Bostonissa, kuka Naistenklinikalla, kuka Sloveniassa… Onneksi yksi pojista oli juuri lopettanut lomansa ja aloittanut vaimoineen työt.

 

Ennen leikkausta ehdin käydä yhden lapsenlapsistani kanssa kaupassa (itse en kyennyt kantamaan, enkä edes vetämään kärryjä kotiin, olin jo jäänyt 4 kertaa raitiotievaunun ovien väliin sitä kevyemmän kärryn kanssa yrittäessäni), ostin varastoon ruokaa ja tein leikkausta edellisenä päivänä pakkaseen vihanneskeittoa ja lihapullia. Leipää ostin myös pakastimeen.

 

Miniäni haki minut sairaalasta autolla ja haki myös lääkkeet apteekista. Hän kävi myös päivittäin pistämässä verenohennuslääkkeen. Viikolla hän kävi myös poikani kanssa hakemassa ruokaa alakerran kiinalaisesta ravintolasta ja söimme yhdessä. Vähitellen muutkin kotiutuivat matkoiltaan  (tai lapsenlapsi pääsi vähäksi aikaan kotiin Naistenklinikalta)  ja tulivat vuorostaan pistämään lääkkeen. Vaikka sairaalassa kerran pistin itseäni, tuntui ihan mahdottomalta ajatus itsepistämisestä – ja olihan se kiva, kun joka päivä joku kävi!. Ystäviäni kävi myös,  yksi pitsan kanssa, toinen kukkia tuoden!

 

Pidimme myös kesäseminaarin valmistelukokousta luonani, osallistujat toivat croisantit! Osallistuin kesäseminaariin etänä. Kahden viikon kuluttua leikkauksesta menin ensimmäisen kerran ulos – silloin otettiin tikit pois. Lapset kävivät myös tekemässä ruokaa ja yhdessä syömässä sekä pistämisen ohella pelaamassa korttia! Kuukauden kuluttua olin syönyt kaiken varastoimani ruuan, mutta sitten pääsinkin taas yhdessä lapsenlapsen kanssa kauppaan täydentämään varastoja ja hankkimaan raaka-aineita, sillä nyt oli minun vuoroni tehdä kaikille ruokaa pistämisen loppumisen kunniaksi!

 

On kuitenkin nyt suurenmoista, kun selviää omin voimin kaupassa käynnistä.

 

  • Keppi ja ystävällisyys

 

Ensimmäisen kerran keppi tuli esiin joulukuussa, kun lääkäri vienosti esitti, että ehkä keppi auttaisi. Torjuin ajatuksen heti, ajattelin, että vain vanhat käyttävät keppiä – itsehän olen vielä nuori 77-v! No, ei mennyt pitkääkään aikaa, kun kokeilin mieheni vanhaa keppiä. Kävely oli helpompaa. Etsin netistä tietoa sopivasta kepin pituudesta, en löytänyt. Käsi kipeytyi. Siirryin lyhyempään keppiin – sekin mieheni tai hänen sisarensa vanha. Kävely oli taas helpompaa ja käsi kesti paremmin. Niinpä kepistä tuli osa minua.

 

Hämmästyin, kuinka monella onkaan keppi! Aiemmin en tätä ollut huomannut. Hämmästyin, kuinka ystävällisiä ihmiset olivat. Ratikassa sain aina paikan ja apua tarjottiin, kun nostin painavaa kassia ratikkaan.  Opin myös katsomaan kepinkäyttöä uusin silmin, kun esimerkiksi elokuvassa jalkansa loukannut käytti keppiä kipeän jalan puolella, huomasin oitis tämän ¨falskiuden¨.

 

  • Kuntopyörä

 

Olen aina ollut hyötyliikunnan kannattaja. Olin kävellyt portaat ylös neljänteen kerrokseen ja yrittänyt välttää ratikkaa jne. Viime keväänä ja alkukesänä en pystynyt nousemaan portaita ja kävely oli sen verran hankalaa, että ratikkaa käytin joka tilanteessa, lyhyttäkin lyhyemmillä matkoilla. Yritin kuitenkin kuntopyöräillä. Se onnistuikin, kun löysin itselleni porkkanan! Laitoin pikkutabletin pyörän tankoon ja sallin itselleni katsoa koukuttavaa Netflixin sarjaa! Ja vain pyöräillessä. Näin sitten pyöräilin lähes päivittäin kolme varttia- tunnin kerrallaan!

 

  • Itsehoito

 

Leikkausta odotellessa oli pidettävä itsestä huolta, hampaat tuli hoitaa, jalat ja kädet hoitaa, pikkunaarmut hoitaa jne.  Onneksi  pienet lapsenlapset kesällä todella nauttivat tehdessään minulle jalkakylvyn hormista, koivunlehdistä, nokkosista, mesiangervoista jne.

 

Jalkahoitajalla kävin myös lähes kuukausittain, koska en taipunut varpaisiin asti. Öisin rasvasin sekä jalat että kädet  ja laitoin pumpulisukat ja – käsineet päälleni.  Näin iho pysyi kohtuullisen hyvänä. Harmitti hiukan ja tuntui oudolta tämä jatkuva itsetarkkailu!

 

Leikkauksen jälkeen toivoin kahden viikon ajan, että olisin saanut tietoa, miten saan liikkua, mikä on kohtuullista jne. Miksi tervettä jalkaa särkee?  Ja nyt, kun on seitsemän viikkoa kulunut, haluaisin tietää, kuinka monta kilometriä saan kävellä, kuinka paljon taivuttaa jalkoja jne. Ja mitä teen, kun isovarvas kiukkuilee? Kuinka vaarallista on, jos kynnen reuna tulehtuu? Helposta ja nopeasta kysymys- ja vastauspalvelusta netissä olisi todella iloa! Vaivaan kuin vaivaan auttaa helpottavasti ammattitieto. Sen sijaan itse googlamalla löydän vain lisää vaivoja…  Tärkeänä pidän myös fustrassa käyntiä ja saamiani ohjeita siitä, että nousen suoran tuolilta ja yritän pinnistää kävellessä lihaksia ja kävellä suoraan. Kunpa tässä onnistuisin!

 

  • Särkylääkkeet

 

Ennen leikkausta tuntui, että mitkään lääkkeet eivät auta, söin parasetomolia ja buranaa ja arcoxia ja kyselin lääkäriltä, voiko annosta kasvattaa. Joskus noin puolentoista tunnin jälkeen lääkkeenotosta tuntui hetken, ettei mitään vikaa lonkassa ollutkaan. Mutta vain hetken – ehkä puoli tuntia.  Leikkauksen jälkeen käytin vain kahden viikon ajan lääkkeitä ja silloinkin vain kerran päivässä! Sen jälkeen en ole särkylääkkeitä kaivannut!

 

Nyt, kun olen jättänyt kepit pois, mietin, että voinko käydä invavessassa? Korotettu vessanistuin on se, mitä eniten kaipaan kodin ulkopuolella asioidessani.  Vaikka sukkien jalkaanlaitto on vielä hankalaa, niin sukkien jalkaanvetoapuvälineestä ei kyllä apua juurikaan ole. Pitkä koukkupäinen kenkälusikka on paljon parempi ainakin villasukkia yöksi pukiessa. Onnekseni on  kesä tai lämmin syksy, enkä kaipaa sukkia!   Eli aika pieniä ovat huoleni nyt! Sen sijaan iloni siitä, että voin liikkua ja kävellä kohtuullisen ripeäsi on iso. Samoin iloni, siitä, että liikkuessa ei satu, on iso! Kiitos hienolle terveydenhoidolle ja taitaville  lääkäreille ja muille hoitohenkilöille.

 

 

Teksti ja maalaukset: Marja-Liisa Viherä / Kansalaisviestin 23.10.2017



Jaa